Valtiovarainministeriö ehdottaa selvityksessään ”Hyvinvointia kestävästi” (tammikuu 2011) Suomeen uudentyyppistä lisäeläkettä. Markkinoille tulisi VM:n mielestä saada vakuutuksia, joilla voisi suojautua pitkän iän kuluilta. Valtiovarainministeriön mallissa vakuutus otettaisiin 60–65-vuotiaana. Varat kasvaisivat 80 ikävuoteen asti, jolloin niitä saisi alkaa nostaa. Henkilöauton hinnalla (miesten sijoitussummaksi on laskettu esimerkissä 20 000 euroa) voisi saada 5000 euron lisäeläkkeen vuodessa elämänsä loppuun asti. Osa jäisi ilman korvauksia kuollessaan aiemmin, osa nauttisi niitä jopa yli 20 vuotta.
Pitkän iän vakuutusta on ehdotettu aiemminkin. Finanssialan Keskusliitto on ehdottanut, että nykyiset vapaaehtoiset eläkevakuutukset korvattaisiin elinikäisellä lisäeläkkeellä. Ehdotus ei edennyt, ja sen jälkeen Suomessa on otettu käyttöön pitkäaikaissäästämisen ns. PS-tilit.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusohjaaja Niku Määttänen on tutkinut elinikäisten vakuutusten mielekkyyttä ja eläketurvan kestävyyttä. Morningstar.fi pyysi Määttästä perustelemaan tuotteen etuja.
Miksi pitkän iän vastainen vakuutus voisi olla yksilölle viisas ratkaisu?
Kysymys on kulutustarpeistä nyt ja myöhemmin. Kukaan meistä ei tiedä jäljellä olevaa elinikäänsä. Vakuutuksen avulla voisi varmistaa rahojen riittävän siinä onnellisessä tapauksessa, että elää pitkään. Kehotan pohtimaan, mitä jos kansalainen saisi nykyisen lakisääteisen eläkkeensä yhdellä kertaa tilille. Sinne tupsahtaisi keskimäärin 200 000 euroa. Jos lakisääteinen eläke ei olisi vakuutus nykyiseen tapaan, olisi hankala miettiä, miten rahansa jakaa. Jokaisen pitäisi itse kantaa vastuu siitä, että rahat eivät lopu siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että elääkin yli satavuotiaaksi.
Nykyiset vapaaehtoiset eläkevakuutukset ovat verosuunnittelun välineitä. Voit vähentää 5000 euroa vuodessa ja saat sijoitustuottosi nollaverolla. Mutta todellista eläketurvaa niillä ei synny. Sinun on nykyisin säästettävä vuosikymmeniä saadaksesi kunnollisen lisäeläkkeen. Säästäminen täytyy aloittaa kolmekymppisenä, kun kulut ovat suuret mutta tulot vielä pienet.
Sen sijaan myöhemmin on paljon mahdollisuuksia saada rahaa mielekkääseen lisäturvaan. Varat ovat Suomessa kiinni asunnoissa. Esimerkiksi Helsingin seudulla, jos lapset ovat muuttaneet pois, pariskunta voi muuttaa pienempään asuntoon ja helposti saada satatuhatta euroa käytettäväksi vanhuuden turvaan. Nyt eläkesäästäminen on turhaa kurnuttamista.
Inhimillisesti pitkä ikä on onnellinen asia, mutta taloudellisesti se on riski, josta ei voi hyötyä. Hyvätkään sijoitustuotot eivät välttämättä kanna säästöjä elämän loppuun asti.
Ehkä tämä ristiriita on syynä siihen, että on vaikea mieltää elinikäisen vakuutuksen tarvetta. Tuntuu ikävältä vakuuttaa itseään sinänsä onnellista tapahtumaa vastaan.
Näkisin tämän toimeentulovakuutuksena, mahdollisuutena varmistaa toimeentulo pitkän iän riskiä vastaan. Taitetun indeksin takia eläkkeiden ostovoima suhteessa palkkoihin tulee jatkossa laskemaan. Samaan aikaan terveitä elinvuosia tulee lisää. Tällainen vakuutus voisi helpottaa hoivakulujen maksamista mutta myös parantaa kulutusmahdollisuuksia, kun ikää tulee lisää. Jonkun tasoinen eläketurva on välttämätön, ja lakisääteisen järjestelmän tulee olla kattava. Se on minusta kuitenkin liian kattava, jos kukaan ei halua siihen täydennystä.
Mitä ovat ne kulut, joita vakuutuksella katettaisiin?
Suomessa lähes kaikilla on kohtuullinen toimeentuloturva omaan varallisuuteen verrattuna. Se johtuu jo siitä, että varallisuutta on verraten vähän. Mutta jos elämän loppupäässä harkitaan esimerkiksi yksityistä hoitokotia, siihen täytyy käyttää omaa rahaa. Entä jos hoitokodissa viettääkin 10–20 vuotta suunnitellun 3–4 vuoden sijaan? Se kuulostaa hankalalta tilanteelta.
Suomessa asiakasmaksut ovat poikkeuksellisen voimakkaasti tulosidonnaisia. Tässä iso kysymys onkin, miten kohdeltaisiin vapaaehtoisia eläkkeitä, nähtäisiinkö nekin tulona. Maksaminen tuntuisi turhalta, jos summasta vietäisiin 85 prosenttia päältä pois. Asiakasmaksujen tulosidonnaisuudesta pitäisi keskustella nähdäkseni laajemminkin. Esimerkiksi asuntovarallisuutta ei huomioida maksuja määrättäessä, joten ihmisillä on vahva kannustin olla purkamatta asuntovarallisuuttaan.
Vanhemman ottama elinikäinen vakuutus voi tuntua perillisiltä vääryydeltä, jos hän kuolee ennen kuin ehtii nauttia ”oman osuutensa” säästöistä.
Jos tätä murehtii, pitäisi kai päivitellä lakisääteisiä eläkkeitäkin. Eiväthän perilliset niitäkään nauti saajan kuoleman jälkeen. Tässä on kysymys samasta asiasta kuin kotivakuutuksessa: ne joiden talo ei pala eivät saa korvauksia. Vakuutuksesta voi puhua vain silloin, jos jälkikäteen voi miettiä jälkiviisaasti, että ei olisi kannattanut maksaa.
Korkean iän vakuutus olisi luultavasti kiinnostavin aivan tavalliselle keskiluokalle. Varakkaat voivat elää pääomansa turvin eivätkä tällaista tarvitse. Kaikkein köyhimmillä taas ei olisi tuotteeseen varaa. Ne jotka haluavat jättää mahdollisimman paljon perinnöksi tuskin myöskään ottaisivat vakuutusta.
Kansainvälisesti on joitakin esimerkkejä siitä, että näiden tuotteiden hinnat ovat nousseet korkeammiksi kuin tilastollisesti pitäisi.
Toki vakuutukseen liittyy aina käänteinen valikoituminen: vakuutuksen ottavat todennäköisemmin ne, jotka elävät pitempään. Tämä voi tuhota koko markkinan. Mutta Iso-Britanniassa on käynyt niinkin, että vakuutusyhtiöt ovat joutuneet pahoihin vaikeuksiin, koska elinikä on noussut yllättävän nopeasti.
Mitkä ovat VM:n ehdotuksen vahvuudet ja heikkoudet?
Oikea havainto on, että monelle ihmiselle olisi järkevää hankkia lykätty eläkevakuutus. On myös tärkeää ymmärtää, että todellinen lisäarvo eläkevakuutuksesta tulee vasta vakutuusominaisuuden kautta. Heikkoutena pidän, että paperissa ei ole selvää esitystä verokohtelusta. Mielestäni ei ole myöskään tarpeen sitoa alarajaa 80 vuoteen vaan jättää asiakkaille jouston varaa.
Esityksessä puhutaan vaihto-oikeudesta vakuutusyhtiöstä toiseen. Siihen sisältyy ongelmia varsinkin jos vakuutusyhtiöt kantavat riskin. Mitä jos tulee kremppaa ja oma odotettu elinikä lyhenee? Silloin voisi pyytää tarjouksia muilta yhtiöltä ja alentaa maksujaan. Alkuperäiseltä yhtiöltä taas lähtisi pois ”maksaja”, jonka kuollessa yli jäävillä säästöillä voitaisiin rahoittaa pitkään elävien maksuja.
Ennen kuin tällaista tuotetta ostaisi haluaisi tietää, tarvitseeko yksityistä turvaa. Se taas on suuri poliittinen keskustelu: mikä on yhteiskunnan, mikä yksilön vastuulla.
Tilanne muuttuu nopeasti tältä osin. Yksityisiä hoivakoteja on tullut lisää ja palveluseteleitä otettu käyttöön. Keski- ja hyvätuloiset haluavat laajasti käyttää näitä palveluita. Minusta on hyvä asia, että hyvätuloiset ottavat enemmän vastuuta omasta hoivastaan. Monella tähän liittyy huoli siitä, että hyvätuloisia ei sitten enää kiinnosta vastata heikommin toimeentulevien turvasta. Toivon itse, että sitoudumme takaamaan heikoimmin toimeentulevien hoivaturvan. Julkisen lupauksen vahvistaminen on välttämätön edellytys sille, että yksityiset markkinat voivat kehittyä. Tämä on minusta win-win-tilanne: hyvätuloiset saavat lisää mahdollisuuksia, mutta vastaavat suuremmasta osasta hoivaansa itse.
